Runonurkka

Joulu nro: 53

Kun on kasvanut vanhaksi ja viisaaksi ei tahdo elämäänsä mitään sinne kuulumatonta. Joskus elämä kuitenkin antaa sen, minkä tarvitset sillä hetkellä kun sitä tarvitset. Minä sain tänäkin vuonna tällaisen joululahjan. Pyytämättä.

Siihen se taas tulee ovelle kolkuttamaan vaikka olen sanonut, etten tahdo sitä tänne ja vielä nyt kun on jouluaatto. Avaan oven ja siinä se seisoo lumen peittämällä terassilla ja tuijottaa minua vähissä vaatteissa, liian pienet kengät jalassa ja kysyvä katse silmissään. Sen tukka on sekaisin ja lettinauhoista toinen on tippunut jonnekin. Villatakkikin on liian pieni. Siinä on liian lyhyet hihat. Siinä se seisoo vaikka pyydän sitä lähtemään. Olen viettänyt jo monta joulua kahdestaan sen kanssa. Liian monta. 

Kylmä alkaa hiipiä oven pielistä kamariin. Otan pikkuista kädestä, vedän eteiseen ja laitan oven takana kiinni. Pikkuisen käsi on kylmä ja huomaan silmäkulmassa kyyneleen. Riisun pikkuisen pienet kengät ja ohuen villatakin naulakkoon. Otan pikkuista kädestä ja talutan sohvalle istumaan, peittelen villahuovan sisään, silitän sotkuisia hiuksia ja pyyhin kyyneleet kämmenselkääni. Käyn laittamassa teeveden kiehumaan ja otan kaapista piparit lautaselle. Mietin mitä tekisin pikkuisen kanssa. Taas se tuli tänne vaikka olin varma, että saisin viettää joulun yksin. Saada on väärä sana. Joutuisin viettämään tämänkin joulun yksin. Niinkuin aina.

Teevesi kiehuu ja kaadan meille molemmille teetä kuppeihin. Otan piparilautasen ja kannan teen ja piparit sohvan viereen pöydälle. Ojennan teemukin ja piparin pikkuiselle. Pikkuinen katsoo minua epäilevän näköisenä mutta ottaa kuitenkin teemukin käteensä ja juo siitä. Haukkaa pipariakin. Pitäisikö tehdä ruokaa pikkuiselle ja lämmittää sauna. Olisiko minulla mitään pikkuiselle sopivaa vaatetta. Ajatus alkaa juosta kaiken aikaa pikkuisessa.

Pikkuinen ei puhu mitään vaan katsoo minua suurilla silmillään. Voisinko antaa vain olla tuossa. Lähtisikö kohta, jos en puhu tai katso. Kuitenkin tekee mieli katsoa pikkuista tarkemmin. Kasvoissa on jotain tuttua. Vakava katse ja surulliset silmät. Mitä se odottaa minulta? Kun viime jouluna näimme, pikkuinen puhui minulle vasta joulupäivän iltana, hymyilikin vähän. Eikä pikkuinen ole kertonut nimeään vaikka olen sitä kysynyt. Nytkään pikkuinen ei puhu. Ehkä sille on tapahtunut jotakin ikävää.

Käyn laittamassa saunan pesään puita ja sytytän takkaan tulen. Pikkuinen katselee touhujani sohvalta. Muistan, että vintillä on laatikollinen vanhoja leluja. Kiipeän vintille kapeita portaita ja tunnustelen käsilläni laatikkoa pimeän ja kylmän vintin lattialta. Löydän sen onneksi heti ja laskeudun portaat alas. Vien laatikon pikkuisen eteen ja pyydän alas sohvalta katsomaan laatikon sisältöä. Pikkuinen ei hievahdakaan, katselee vain viltin alta. En vieläkään ymmärrä miksi pikkuisen piti tulla juuri tänään. Olin ajatellut viettää joulun yksin.

Käyn lisäämässä saunaan puita ja laitan jouluruuat uuniin. Istun pikkuisen viereen sohvalle ja otan laatikosta satukirjan. Otan pikkuisen kainalooni ja luen yhden sadun kirjasta. Kirjaa lukiessa silitän pikkuisen takkuista tukkaa. Pikkuinen selvästi pitää siitä ja luen vielä toisenkin sadun. Pyydän pikkuista riisumaan vaatteensa ja tulemaan perässäni saunaan. Pikkuinen tottelee ja tulee istumaan alalauteelle. Kun heitän löylyä pikkuinen kumartuu vähän. Edelleen pikkuinen on hiljaa. Heitän uudestaan löylyä. Laitan silmät kiinni ja yritän nauttia löylystä. Kun avaan silmäni huomaan pikkuisen matkineen minua ja pitävän silmiään kiinni. Menen pesuhuoneeseen peseytymään, pikkuinen tulee perässäni ja osoittaa sormellaan seinällä olevaa saavia. Otan saavin seinältä ja kaadan sen täyteen lämmintä vettä. Pikkuinen kiipeää saaviin istumaan ja kaataa vettä päähänsä käsillään. Ojennan shampoopullon pikkuiselle ja pyydän pesemään hiuksensa.

Kun olemme peseytyneet käärin pikkuisen valtavankokoiseen pyyhkeeseen ja kannan saunan eteiseen penkille. Kaadan molemmille emalimukeihin mehua. Puen ensin itselleni vaatteet ja sitten käyn etsimässä kaapista itselleni pieneksi jääneen vaaleanpunaisen puseron, flanelliset valkoiset yöhousut, joissa on kiristysnaru vyötäröllä ja punavalkoraidalliset villasukat. Ojennan ne pikkuiselle ja pikkuinen pukee ne päällensä. Autan käärimään lahkeet ja hihansuut lyhyemmiksi. Pitkät lahkeet laitamme villasukkien varsien sisään.

Annan pikkuiselle hiusharjan ja pyydän harjaamaan hiuksensa sillä aikaa, kun katan ruuan pöytään. Lisään takkaan puita ja nostan ruuat uunista. Laitan jouluruuat, laatikot, rosollin, sillin, salaatit ja riisipuuron pöydälle. Katan kaksi lautasta ja sytytän kaksi valkoista kynttilää. Pikkuinen tulee viereeni mukanaan laatikosta otettu kankainen pitkäkorvainen pupu. Pikkuinen kiipeää tuolille istumaan ja asettelee pupun syliinsä. Pupu sylissään pikkuinen katsoo minua suurilla silmillään, osoittaa sormellaan vatsaansa ja sanoo "Suru". Hämmästyn. Nytkö pikkuinen puhuu. En ymmärrä mitä pikkuinen tarkoittaa. Kyykistyn pikkuisen eteen ja kysyn: "Onko sinulla suru? Onko Suru sinun nimesi? " Pikkuinen osoittaa minua sormellaan ja sanoo uudestaan "Suru". Ennen kuin ehdin ajatella mitään nyökkään ja sanon: "Kyllä minulla on suru. Mistä tiesit? Onko sinun nimesi Suru? Oletko sinä suru? " Havahdun siihen hetkeen ja pikkuinen on poissa.

Kun pikkuinen taas seuraavana jouluna tulee, jos kukaan muu ei tule, tiedän jo odottaa sitä. Kun vietän joulun yksin pikkuisen Surun seurassa se vie kaiken huomioni. Ei puhu, eikä anna rauhaa. On raskasta nähdä pikkuisen surulliset silmät ja vakava katse joka joulu. Toivon, että ensi jouluna ovelleni tulee joku muu.

-Peppi Anniina-


Lohduttajaksi syntynyt


Sinä,

jonka alun ylle on harmaa harso heitetty,

surun sivussa syntynyt

kaamoksessa kasvanut,

kyynelten kostuttamalla peitolla peitelty.

Ilon hetket unisilla silmillä,

epävarmuus olkapäällä.

Sinä,

jonka pienet käpälät ristinmerkin piirtävät.

Sinun hauras elämäsi minun käsissäni.

Katson sinua harmaan harson läpi

ja yritän unohtaa sen.


-Peppi Anniina-

"Ehkä"


Sanoit "Ehkä"

ja viileä henkäys kulki läpi talon,

eikä veto loppunut

vaikka takkaan lisäsi puita.

Yritän lämmittää itseäni sisältäpäin ja

pysyä rauhallisena.

Kehun itseäni.

Annan itselleni luvan tuntea,

ottaa kaiken avun vastaan.


-Peppi Anniina-

Tuuli


Kun on viety rakkaus,

on syli suojaton ja tyhjä.

Kun on viety usko,

on alaston hyväilyille.

Kun on viety toivo,

ei tuuli kutsu ketään mukaansa,

ei kuiskaa, ei huuda.

Se vain on.

Odottaa ottajaansa. 


-Peppi Anniina-



Joki


Mustat virran kiehkurat

ottavat mukaansa kaiken minkä saavat.

Virta vei sinut,

josta uskoin suuria.

Virta vei seinät,

jotka suojasivat minua.

Virta vei ohikiitävän hetken,

viikon ja koko kesän.

Ei jäljelle jäänyt kuin rikkinäinen sydän,

joka huusi päästä virran mukaan.

Itkulta ei säästynyt kukaan.

Mutta ei..

Ei virta vie sitä mikä on ja pysyy.

Se huuhtoo varpaita ja yrittää kaataa,

jättää jälkeensä repaleista rantaa.

Ei se itseensä juurtunutta mukaansa saa.


-Peppi Anniina-

Hyvästit


Lehmuksen oksat kuin katedraalin katto,

jonka läpi valo siivilöityy osoittamaan varjolle paikkaa.

Kuin antaisi anteeksi kaiken, unohtaisi.

Näkisi vain sen, minkä haluaa.

Konnanmarjan valkoiset kukat kumartavat kulkijaa.

Jos itkisin, kukaan ei kuulisi.

Kaukana alhaalla kaupungin äänet.

Satama, karuselli ja lokkien lakkaamaton säestys.


Joku nauraa.


Täällä on ihan eri tunnelma nyt.

Kylmä tuulenpuuska heittää kesän maahan keltaisena vanana.

Satama on hiljentynyt.

Silitän kosteaa sammalmattoa alastoman patsaan päällä,

jätän hyvästit.

Palaan tänne vain muistoissani.


-Peppi Anniina-

Muistoja


Kotiin tultua talo on viileä, lähes kylmä,

taskunpohjalla muistoja yhteisistä hetkistä.

Käperryn sohvan nurkkaan,

lampaantaljan päälle takki päällä ja odotan, 

että takan tuli lämmittäisi ilman.

Koira tulee makaamaan viereeni, 

hengittää syvään ja nukahtaa.

Kunpa voisin itsekin olla 

kuin mitään ei olisi tapahtunut.

Nukkua.


-Peppi Anniina-

Heijastus


Päivänpaiste antaa aikaa ja etäisyyttä, 

rauhoittaa mieltä. 

Yöllä pimeä pyrkii liian lähelle 

kurkkii sisään samettiverhon takaa. 

Kristallikruunun valo heijastuu takaisin 

pikimustasta ikkunasta. 

Enkä minä näe sitä,  

mikä minun pitäisi.


-Peppi Anniina- 



Lakaisen rapulta lumet,
sytytän kynttilän lyhtyyn.
Kuiskaan koiran korvaan
muutaman sanan.
Kehun sitä.
Näin on hyvä.

- Peppi Anniina-

Hei, huusit perääni.
Käännyin katsomaan ja
näin nauravan kuun.
En enää muistanut,
että varpaitani paleli juuri
ennen kuin tapasimme. 

-Peppi anniina-

Hiljaisuus puhuu, kuiskaa
pyytää kuuntelemaan.
Valkoiset valheet roikkuvat
huurteisten puiden oksilla.
En tiedä mitä uskoa,
silmiäni vai sitä mitä kuulen.

-Peppi anniina-

Kysyit mitä muistan viime kesästä.

Muistan itsetehdyn raparperipiirakan tuoksun,

punaraitaisia räsymattoja

kuivumassa aidan päällä ja

sen kun, yritimme olla vakavina hiljaa ja

nauroimme vaan.


-Peppi Anniina-

Muuttaessani maalle ystäväni sanoi,

ettei täällä ole minulle mitään.

Pyysin hänet käymään,

näkemään miten asun.

Esittelin elämääni.

Pihapiirin ketun, siilin ja taivaanvuohen.

Sohvalla unta näkevän koiran,

korillisen käsitöitä, isoäidin neliöitä.

Pienen lähteen kuusen juurella.

Pyysin istumaan portaalle ja kuuntelemaan.

Sadat linnut laulavat yhtä aikaa.

-Niina Tervala-

Ruutuikkunan takana auringonlasku

heittää viimeiset säteensä

puidenlatvoihin.

Valtavankokoinen pihakuusi

ojentelee oksiaan.

Keitän teetä ja

hiljennyn uudestaan

ikkunan ääreen.

Olen tässä ja nyt.

-Niina Tervala-

Päätin pysähtyä hetkeksi,

ihastelemaan tienvieren kukkamerta.

Kiireiset ihmiset ajoivat ohi.

Silmäkulmaan nousi kyynel.

Olin unohtanut miltä lupiini tuoksuu.

-Niina Tervala-

Mitään suurempaa rauhaa

ja hiljaisuutta maailmassa

kuin heinäkuinen sadepäivä maalla,

pienessä punaisessa talossa,

maaseudun rauhassa.

Aamukahvit ja suudelmat.

Ja koiratkin makaavat hiljaa.

-Niina Tervala-

"Eihän siellä ole sinulle mitään."

Kommentoivat ystävät.

Tietämättä, kysymättä, arvaavat.

Sitä kaikkea mitä minulla on.

Vapaus, rakkaus, hiljaisuus ja rauha.

Puutarha ja pihasauna.

-Niina Tervala-

Rakkaus ja rohkeus toi minut tänne.

Kaksi erilaista elämää.

Lähtiessä en tiennyt

vaikka uskalsin toivoa.

Pelkäsin jättää kaiken,

aloittaa alusta.

Ja mikä pahinta,

perille päästyäni huomasin,

se kaikki mitä ikinä halusin

olikin aina ollut täällä.

-Niina Tervala-

On valittava mihin päin jatkaa.

Pysähdynkö? Käännynkö takaisin?

Risteys tai reuna, polku tai ryteikkö,

oma tie tai toisten viitoittama tie.

Minä valitsen mihin menen.

Isoja ja pieniä päätöksiä.

Kaupassa en osaa päättää ostaako

lettujen kanssa vadelma- vai mansikkahilloa.

Nyt on se hetki.

Valitse.

-Niina Tervala-

Täällä asuu vanha kettu ja siili.

Olen nähnyt ne.

Kuulen käen kukkuvan ja

tikan koputtavan ladon seinään.

En odota mitään.

Olen tässä ja nyt. 


Kysyit mistä tiedän,

että se on vanha kettu?

Tunnen sen askelista,

hitaasta arvokkaasta olemuksesta.

Olen nähnyt sen katseen.

-Niina Tervala-

Olin uskonut unelmiini,

heittänyt epäilyksen nurkkaan.

Elin päivä kerrallaan,

sain tuulta siipieni alle.

Välillä ei tuullut,

kuljin pitkin metsäteitä,

katselin ihmeissäni

muurahaisten temppeleitä.

-Niina Tervala-

Haaveilin ja

puhuin unelmia ääneen.

Toiset nauroivat,

eivät ottaneet todesta.

Unelmat, toisten pilkkaamat,

toteutuivat,

näin vaivaa niiden eteen.

-Niina Tervala-

Muutoksen myrskyissä,

pimeyden keskellä

luulin hukkuvani, 

kaatuvani, särkyväni.

Ja kas,

mitä sitten tapahtuikaan?

ei sitä päivää tullutkaan,

en kaatunut

en särkynyt.

Olen ehjempi kuin koskaan.

-Niina Tervala-

Kun lähden täältä

haluan omieni pariin.

Itseni kaltaisten seuraan.

He eivät ihmettele,

tarvitse selityksiä.

-Niina Tervala-

Silitän nukkuvaa koiraa,

kaikki mitä tarvitsen

on tässä hetkessä.

-Niina Tervala-

Tärkein mitä matkalla opin,

oli kuunnella sydämen ääntä.

Ilman sitä olisin vieläkin

pitkän matkani päässä.

Otin askeleen kerrallaan

en kääntynyt takaisin.

        -Niina Tervala-

Juhannuksen aikaan rikoit jokailtaisen

teehetken hiljaisuuden.

Sanoit ikävöiväsi talvea

ja lampaantaljoja sohvalla.

Pyysin ojentamaan hunajaa ja hymyilin. 

-Niina Tervala-

Yritin katsoa kulman taakse,

mitä maailmalla olisi minulle antaa.

En nähnyt,

 en kuullut kuiskauksia.

Päätin kääntyä itseni puoleen,

mitä minulla olisi maailmalle antaa.

Huomasin, paljonkin.

Ja nyt se kaikki tulee moninkertaisena takaisin.

-Niina Tervala-

Puhut minulle rakkaudesta,

huomisesta ja meistä.

Huomaat kyyneleen silmäkulmastani.

Kysyt mikä on.

En osaa vastata.

Kaikki ja ei mikään.

Helpottunut ja onnellinen.

Pelottava ajatus,

jos päätöksen hetkellä

en olisi uskaltanut.

-Niina Tervala-

Istun punaisen pirtin portailla

 ja katselen kuinka tuuli viskoo puista oksia myrskyn noustessa.

 Kuulen isojen vesipisaroiden osuvan ensin vanhaan peltikattoon

 ja lopulta näen vierelleni portaille tipahtavan pisaran. 

Mietin miltä tuntuu kun sataa läpi..

Oletko koskaan ajatellut?

 Miettinyt miltä tuntuu ilo, läheisyys, rakkaus, voima, ylpeys? 

Oletko maistanut, tuntenut, kokenut, aistinut?

 Oletko koskaan ajatellut pidätkö tästä, tarvitsenko tätä? 

Muistatko itsesi? 

Näetkö sen mikä voisit tai haluaisit olla, mietit.

 Etkö uskalla? Mitä pelkäät? Sitä hetkeä, jonka tiedät tulevan? 

Entä, jos se ei tulekaan? Etkö pelkää sitä?

 Menetettyä mahdollisuutta, valintasi epävarmuutta. 

Oletko varma, että näin on parempi?

 Nämä ja tuhat muuta kysymystä esitin itselleni.

Näitä olen ajatellut ja pohtinut paljon muutakin. 

Ja yhteen kysymykseen olen saanut vastauksen.

 Tiedän miltä tuntuu istuessa punaisen pirtin portailla

 lämpimänä kauniina kesäiltana

 yhtäkkiä taivaalta auringonpolttamalle iholle putoavat vesipisarat. 

Viileät, isot, märät pisarat.

 Miltä tuntuu kun sataa läpi?

 Minä tiedän...

-Peppi Anniina-

Hiljaisuus.

Aistin sen.

Maailmani on erilainen kuin ennen.

Näen musiikin, tunnen katseesi,

kuuntelen kuvia..

Eikä mikään maailmassani ole

niin kuin ennen. 

-Niina Tervala-


Kuulin joskus jonkun sanovan:

"entisessä elämässä".

En tiennyt mitä se tarkoittaa.

Kunnes huomasin tulleeni itse sille ovelle,

jonka jälkeen matka jatkuu

huolettomampana, erilaisena,

omana itsenäni.

Nyt ymmärrän.

-Niina Tervala-

Lompsin hiekkatietä postilaatikolle,

siniset saappaat jalassa.

Muistan hetken,

kun viskasin roskiin korkokengät,

huulipunan tai kaksi.

Päätin, en enää tarvitse niitä,

ne eivät tee minua kauniimmaksi.

Kaivoin kaapista lapaset ja villapaidan,

uuden elämäni kunniaksi. 

-Niina Tervala-