Runonurkka

Joulu nro: 53

Kun on kasvanut vanhaksi ja viisaaksi ei tahdo elämäänsä mitään sinne kuulumatonta. Joskus elämä kuitenkin antaa sen, minkä tarvitset sillä hetkellä kun sitä tarvitset. Minä sain tänäkin vuonna tällaisen joululahjan. Pyytämättä.

Siihen se taas tulee ovelle kolkuttamaan vaikka olen sanonut, etten tahdo sitä tänne ja vielä nyt kun on jouluaatto. Avaan oven ja siinä se seisoo lumen peittämällä terassilla ja tuijottaa minua vähissä vaatteissa, liian pienet kengät jalassa ja kysyvä katse silmissään. Sen tukka on sekaisin ja lettinauhoista toinen on tippunut jonnekin. Villatakkikin on liian pieni. Siinä on liian lyhyet hihat. Siinä se seisoo vaikka pyydän sitä lähtemään. Olen viettänyt jo monta joulua kahdestaan sen kanssa. Liian monta. 

Kylmä alkaa hiipiä oven pielistä kamariin. Otan pikkuista kädestä, vedän eteiseen ja laitan oven takana kiinni. Pikkuisen käsi on kylmä ja huomaan silmäkulmassa kyyneleen. Riisun pikkuisen pienet kengät ja ohuen villatakin naulakkoon. Otan pikkuista kädestä ja talutan sohvalle istumaan, peittelen villahuovan sisään, silitän sotkuisia hiuksia ja pyyhin kyyneleet kämmenselkääni. Käyn laittamassa teeveden kiehumaan ja otan kaapista piparit lautaselle. Mietin mitä tekisin pikkuisen kanssa. Taas se tuli tänne vaikka olin varma, että saisin viettää joulun yksin. Saada on väärä sana. Joutuisin viettämään tämänkin joulun yksin. Niinkuin aina.

Teevesi kiehuu ja kaadan meille molemmille teetä kuppeihin. Otan piparilautasen ja kannan teen ja piparit sohvan viereen pöydälle. Ojennan teemukin ja piparin pikkuiselle. Pikkuinen katsoo minua epäilevän näköisenä mutta ottaa kuitenkin teemukin käteensä ja juo siitä. Haukkaa pipariakin. Pitäisikö tehdä ruokaa pikkuiselle ja lämmittää sauna. Olisiko minulla mitään pikkuiselle sopivaa vaatetta. Ajatus alkaa juosta kaiken aikaa pikkuisessa.

Pikkuinen ei puhu mitään vaan katsoo minua suurilla silmillään. Voisinko antaa vain olla tuossa. Lähtisikö kohta, jos en puhu tai katso. Kuitenkin tekee mieli katsoa pikkuista tarkemmin. Kasvoissa on jotain tuttua. Vakava katse ja surulliset silmät. Mitä se odottaa minulta? Kun viime jouluna näimme, pikkuinen puhui minulle vasta joulupäivän iltana, hymyilikin vähän. Eikä pikkuinen ole kertonut nimeään vaikka olen sitä kysynyt. Nytkään pikkuinen ei puhu. Ehkä sille on tapahtunut jotakin ikävää.

Käyn laittamassa saunan pesään puita ja sytytän takkaan tulen. Pikkuinen katselee touhujani sohvalta. Muistan, että vintillä on laatikollinen vanhoja leluja. Kiipeän vintille kapeita portaita ja tunnustelen käsilläni laatikkoa pimeän ja kylmän vintin lattialta. Löydän sen onneksi heti ja laskeudun portaat alas. Vien laatikon pikkuisen eteen ja pyydän alas sohvalta katsomaan laatikon sisältöä. Pikkuinen ei hievahdakaan, katselee vain viltin alta. En vieläkään ymmärrä miksi pikkuisen piti tulla juuri tänään. Olin ajatellut viettää joulun yksin.

Käyn lisäämässä saunaan puita ja laitan jouluruuat uuniin. Istun pikkuisen viereen sohvalle ja otan laatikosta satukirjan. Otan pikkuisen kainalooni ja luen yhden sadun kirjasta. Kirjaa lukiessa silitän pikkuisen takkuista tukkaa. Pikkuinen selvästi pitää siitä ja luen vielä toisenkin sadun. Pyydän pikkuista riisumaan vaatteensa ja tulemaan perässäni saunaan. Pikkuinen tottelee ja tulee istumaan alalauteelle. Kun heitän löylyä pikkuinen kumartuu vähän. Edelleen pikkuinen on hiljaa. Heitän uudestaan löylyä. Laitan silmät kiinni ja yritän nauttia löylystä. Kun avaan silmäni huomaan pikkuisen matkineen minua ja pitävän silmiään kiinni. Menen pesuhuoneeseen peseytymään, pikkuinen tulee perässäni ja osoittaa sormellaan seinällä olevaa saavia. Otan saavin seinältä ja kaadan sen täyteen lämmintä vettä. Pikkuinen kiipeää saaviin istumaan ja kaataa vettä päähänsä käsillään. Ojennan shampoopullon pikkuiselle ja pyydän pesemään hiuksensa.

Kun olemme peseytyneet käärin pikkuisen valtavankokoiseen pyyhkeeseen ja kannan saunan eteiseen penkille. Kaadan molemmille emalimukeihin mehua. Puen ensin itselleni vaatteet ja sitten käyn etsimässä kaapista itselleni pieneksi jääneen vaaleanpunaisen puseron, flanelliset valkoiset yöhousut, joissa on kiristysnaru vyötäröllä ja punavalkoraidalliset villasukat. Ojennan ne pikkuiselle ja pikkuinen pukee ne päällensä. Autan käärimään lahkeet ja hihansuut lyhyemmiksi. Pitkät lahkeet laitamme villasukkien varsien sisään.

Annan pikkuiselle hiusharjan ja pyydän harjaamaan hiuksensa sillä aikaa, kun katan ruuan pöytään. Lisään takkaan puita ja nostan ruuat uunista. Laitan jouluruuat, laatikot, rosollin, sillin, salaatit ja riisipuuron pöydälle. Katan kaksi lautasta ja sytytän kaksi valkoista kynttilää. Pikkuinen tulee viereeni mukanaan laatikosta otettu kankainen pitkäkorvainen pupu. Pikkuinen kiipeää tuolille istumaan ja asettelee pupun syliinsä. Pupu sylissään pikkuinen katsoo minua suurilla silmillään, osoittaa sormellaan vatsaansa ja sanoo "Suru". Hämmästyn. Nytkö pikkuinen puhuu. En ymmärrä mitä pikkuinen tarkoittaa. Kyykistyn pikkuisen eteen ja kysyn: "Onko sinulla suru? Onko Suru sinun nimesi? " Pikkuinen osoittaa minua sormellaan ja sanoo uudestaan "Suru". Ennen kuin ehdin ajatella mitään nyökkään ja sanon: "Kyllä minulla on suru. Mistä tiesit? Onko sinun nimesi Suru? Oletko sinä suru? " Havahdun siihen hetkeen ja pikkuinen on poissa.

Kun pikkuinen taas seuraavana jouluna tulee, jos kukaan muu ei tule, tiedän jo odottaa sitä. Kun vietän joulun yksin pikkuisen Surun seurassa se vie kaiken huomioni. Ei puhu, eikä anna rauhaa. On raskasta nähdä pikkuisen surulliset silmät ja vakava katse joka joulu. Toivon, että ensi jouluna ovelleni tulee joku muu.

-Peppi Anniina-